Alku oli pehmo Kartanon 'viipalekoulussa'. Senhän piti olla niin väliaikainen mutta siellä se oli vielä 30 vuoden päästä, ja siskon muksutkin ovat pihaa ehtineet kuluttaa. Koulu toimi aina vuoteen 2006 asti.

Se oli hauska paikka juuri ison kuusi- ja mäntymetsikön takia. Monet kerrat myöhästyimme tunnilta kun piti kerätä pihkaa ja puuhata muuta kiinnostavaa. Muistan ihmetelleeni parakin alla ilmeisesti eristeenä ja kuivattajana käytettyjä Leka-kuulia (tai miksi niitä nyt suomeksi kutsutaan) ja leikein niillä joskus. En tainnut olla ainoa joka niitä kaiveli esiin koska muistan että kerran 'saimme huudot' harrastuksemme johdosta. Opettajana oli aika ankara Sirkka-Liisa Paukkunen, jolla oli nuttura ja kaikki. En osaa kuvitella ensimmäistä opettajaani eläkeläisenä.

Aamu aloitettiin aina rukouksella ja virrellä tuhisevan harmonin säestyksellä. Ei tullut mieleenkään protestoida mitenkään, ei ikinä olisi uskaltanut. En tiedä, selvittikö kukaan edes vanhemmille, että uskonnon tilalla olisi voitu opettaa elämänkatsomustietoa. Tuskin. Luultavasti kouluun ilmoitettaessa lasten uskonto kysyttiin jollakin kaavakkeella, eikä tietääkseni kukaan tovereistani ollut kirkosta eronneiden lapsia, joten asiaa pidettiin varmaan tarpeettomana. Todistusvihkossakin oppilaan uskonto on merkitty oikein musteella. Virsikirjakin on vielä tallella, olen kirjannut siihen iäkseni 8 vuotta eli nähtävästi ne jaettiin heti ekalla tai viimeistään tokalla luokalla.

Kirjat olivat mukavia, varsinkin aapinen ja kakkosluokankin lukukirja. Niissä eleli viisihenkinen Hietasen perhe: isä, äiti, Matti, Ulla ja Mikko. Heillä oli kissa Hyrri. Lasten ystäviä ovat Heikki ja Anni. Kuvitus on hauskaa, kirjoissa seikkaili useita eri eläinlajejakin, tuulineidolla oli pitkät hiukset. Molemmat teokset ovat aikansa mukaisesti kristillisväritteisiä. Runojakin oli otettu mukaan melko runsaasti.

Aapinen päättyy viihtyisään tarinaan perheen merenrannalla viettämästä päivästä:

– Kun minä panen silmät kiinni, näen aina vain vihreätä vettä, joka välkkyy ja liikkuu, sanoi Matti. – Sinä olet tainnut saada meren silmiisi. Kyllä se siitä yön aikana katoaa. Nukkukaa nyt hyvin. Mutta Matti ajatteli, että hän ei tahtonut unohtaa merta koskaan. Hän tahtoi pitää meren silmissään aina.

Lopuksi on pieni runo "Suviaamu". Kelpasi lähteä ensimmäiselle kesälomalle.

Kakkosluokan kirjasta jäi erityisen hyvin mieleen H.C. Andersenin tarina päärynäpuusta, josta sorvattiin sateenvarjon nappeja, ja tarina pienestä pojasta, joka päätyi lehmän mahaan ja leikkasi kylkeen ikkunan ja oven.

Lauluvihkona oli "Piiri pieni pyörii", olisikohan pohja ollut vaaleansininen. Harmitti kun se piti jättää jälkeemme tuleville eikä sitä saanut omaksi. Opin koulussa ennestään tuntemattomia lauluja kuten Kissa kehrääväinen ja Ruusunen. Pidin kovasti Elonkorjuulaulusta, jossa "pam pam rumpu kaikaa, vilja kypsää on" ( ).

Opettaja toi meille myös oppikirjaamme kuulumattomia lauluja, olisikohan juuri näiden joukossa ollut Olavi Ingmanin ja Martti Haavion mieliinpainuva Muuttolinnut: "Syksy on, syksy on, sammuu lyhty auringon. Tuuli metsän teitä hiipii puitten lehdet repii, riipii, kukat nukkuu ikävään, ikävään" (mp3).

Muistini väittää, että esitimme sen jossakin juhlassa laulaen ja leikkien. Toiseen kevätjuhlaan harjoittelimme Bellmanin Tuuli hiljaa henkäilee, aalto vapaa välkkyilee – niin paljon, etten moneen vuoteen sietänyt koko laulua. Onneksi aika parantaa.

Eräs vahva muisto on peräisin 2. luokalta kun jostain syystä – lapsia oli kaiketi alueella niin vähän, että yhden opettajan katsottiin riittävän – istuimme yhdessä ekaluokkalaisten kanssa ja opettaja pakotti meidät tavaamaan, ilkimys. Melkein itkin harmista ja äänikin vallan tukahtui. Tämän käytännön on taannoin yhteyttä ottanut opettajani selittänyt minulle, eikä hän toki ilkeyttään pannut meitä "alennustilaan" ekaluokkalaisten nähden – harjoituksen on ilmeisesti nähty parantavan toisluokkalaisten ja vanhempienkin lukutaitoa. Ihmettelin aina muita joilta tavaaminenkin kävi heikosti. Silloin ei muistaakseni puhuttu esimerkiksi sellaisista asioista kuin luki-häiriö.

Olin osannut lukea jo ennen kouluun tuloa, luultavasti sen takia että kolmisen vuotta vanhempi siskoni luki läksyjään ääneen ja varmaan hänen koulukirjansa kiinnostivat 4-vuotiasta. Olen nähtävästi kärttänyt isältä kerran omaa 'todistusta' kun sellainen paperi löytyi vintiltä taannoin – yhtenä aineena pyörälläajo. Kerran pääsin siskon mukana tunneillekin! Hänen opensa oli ystävällinen Sandra Hakanen. Muutama Hakasen antama pieni satukuvakin on jäljellä.

Äiti kauhistui joskus, kun aivan pienenä tavasin lattialla Satakunnan Kansasta uutista, että Porissa oli tapahtunut puukkomurha. Miksikähän se juuri silmiini kiinnittyikään. Satakaisan parhaita anteja lapselle olivat tietenkin Alfredo, Vaavi Pirkossa ja Pentissä ja olisiko siellä ollut Kävelevä Aavekin taikuri Mandraken kanssa vaihdellen tai jopa yhtä aikaa?

Koulukirjat

• Aikamme aapinen Kirsi Kunnas apunaan työryhmä: Veli Nurmi, Seija Nöjd ja Kyllikki Röman. Kuvitus Elina Vanninen. Työkirja Piirrokset Timo Martin 1968
• Aikamme lukukirja 2. Kirsi Kunnas apunaan työryhmä Veli Nurmi, Kyllikki Röman ja Seija Nöjd. Kuvitus Elina Vanninen. Työkirja Kuvitus Arto-Onni Vesanen 1969
  

Kävin tätä Väinölän koulua kaksi luokkaa syksystä 1970 kevääseen 1972, luokkamme oli lähinnä näkyvässä päädyssä alakerrassa. Taempana näkyvässä punatiilisessä osassa oli juhlasali/voimistelutilat sekä ruokasali. Etualalla olevalla tontilla oli sen verran tilaa, että siinä talvella oli luistinpaana. Käsityötunneille menimme me tytöt oikealle kulman taakse. Neljännen luokan englannintunnit olivat eri rakennuksessa, joka ei tässä näy. Kuva on 1960-luvun alussa painetusta Aurelan Kotiseutuopista.

3A-luokka Väinölässä. Minkälainen ihana ope meille sattuikin! Muistaakseni Arvi Elomaa oli juuri valmistunut (???), oli kai sen johdosta hiukan epävarma mutta mahdottoman mukava ihminen. Luullakseni olimme kaikki häneen hyvin ihastuneita. Musiikkitunneilla hän sitä paitsi soitti ehkäpä useinkin haitaria, ja se lisäsi tunnelmaan osansa. Elomaa täytti 7.3.2003 60 vuotta, on ilmeisesti asunut ja työskennellyt Luvialla. Jäi hänkin eläkkeelle syyskesästä 2003. Hän on kuvittanut v. 2002 ilmestyneen Pentti Naumasen pakinakirjan Kartanon Patu. AE valittiin vuoden Luvialaiseksi 2009. Ainakin Satakunnan Työssä oli hänestä kiva artikkeli.

Seuraavalla 4A-luokalla olikin opena Veikko Lehtonen, joka muuten on tunnettu kuoronjohtajana ja muusikkona. Veikko oli kiihkeäluonteinen ja haukkui joskus meidät aivan pataluhaksi niin että sylki roiskui. Hassu sattuma: Lehtonenkin täytti 7.3.2003 60 vuotta. Luulin aina ennen häntä vähän vanhemmaksi.

Väinölässä tulivat vielä tutuiksi Pihlajikko, hiukan kireä uskonnonopettaja, Teuvo Naarmala, tietääkseni jo edesmennyt kiva mies musiikissa, Pirkko Kömi oli enkunope, vähän hertsa joskus mutta muuten mukava. Kummallista etten muista edes miltä hän näytti vaikka englanti kuului välittömästi lempiaineisiini. Kauhean pelon aiheutti ilmoitus, että liikuntaa antaisi 4. luokalla Helga Jeret, joka oli aikoinaan pitänyt veljeäni silmätikkunaan. Sen naisen ei olisi pitänyt olla opettaja! En kyllä muista että hän olisi minua kiusannut sen enempää kuin muitakaan, oli vain aina harmaa ja onneton. Tietääkseni sukunimi on juutalaista alkuperää sitä paitsi, mitä lienee naisparka kokenut menneisyydessään. Mahtaako elääkään enää, oli jo silloin vanhahko. De mortuis nihil nisi bonum.

Iltalehden muistelusivulla Teuvo Naarmala nuoruudenkuvassa soittamassa haitaria, Eino Grön näppäilee bassoa.

Käsitöissä oli tietysti kova jako, pojilla oli puutöitä eikä kenenkään mieleenkään tullut että joskus olisi voinut vaihtaa ja antaa lasten edes kokeilla toistensa alueita. Kuvittelen ainakin että itse olisin tykännyt puutöistä. No joka tapauksessa, Saga Siiskonen oli kyllä kiva käsityönope, ei siinä mitään. Se muistaakseni aina hymyili.

Yhteiskuvasta joulukuulta 1970 näen että kaikilla miesopettajilla (paitsi kahta, toisena Elomaa) on kravatti ja puku tai ainakin puvuntakki. Naiset vaikuttavat melko sovinnaisilta hekin, ainakin pukeutumisesta päätellen. Eturivissä väläyttelee uraputkensa alussa oleva kaunis poika Pekka Ratola, josta kai kuulemma tuli sittemmin rehtorikin jostakin syystä. Ei varmaankaan ihmisystävällisyytensä johdosta. Ratolakin on jo jäänyt eläkkeelle. Tuntuu uskomattomalta, että kolme vuosikymmentä on kulunut.

Jos jokin nyt suorastaan kaduttaa tuolta ajalta, niin se on se hirveä auktoriteettiusko ja PELKO. Jos myöhästyin, olin aivan sydän kurkussa ja häpesin ihan hirveästi, niin että tärisin kouluun päästessäni. Aivan turha pelko. Mutta mistäs sitä silloin olisi ymmärtänyt. Jos olisin tajunnut asioita paremmin, olisin myös pistänyt useinkin vastaan opettajien väittäessä jotakin.

Mieleenjääneitä opettajia:

• Suosikkini Helmi Stigell 'Stiku', jollakin lailla herkkä ja kärsiväntuntuinen kirjallisuuden ystävä suomessa. Harmittaa kun hälisimme kovasti, Stiku kärsi siitä niin että taisi joskus ihan pillahtaa itkuun. Inhosin ainekirjoitusta ja häpesin aina kun sain hyvän numeron, joskus tuli kymppikin. Kai Stiku tykkäsi tyylistäni. Hänestä ei ole jäänyt kuvaakaan talteen, harmin paikka. Ks. esimerkki aineen aiheista
• Englannissa ensin Eini Honkaniemi, hauskanpuoleinen purkkaa tai jotain jauhava tantta, sittemmin hienohko Marja Rautama, joka mielestäni kyllä oli 'hyvä' opettaja.
• Aila Laanti, äidillinen ja huumorintajuinen nainen, kevensi pakkoruotsin iestä. Jäi kuulemma eläkkeelle 1997. Osasi nauraa itselleenkin.
• Pekka Loikkanen matikassa, vanhanaikainen mutta silti kiva ukkeli.

• Aila Mononen biologiassa ja maantiedossa, hiukan hertsa nainen mutta joskus vaihteeksi hauskakin muistaakseni. Myöhemmin Sinikka Kurki -niminen nuori ihminen. Sitten oli vielä kolmaskin, keski-ikäinen, tumma ja pieni mutta jämäkkä Sinikka Uusivuori.
• Rehtori oli minusta hirveä tapaus. Kun se lähti eläkkeelle se haukkui meidät ja sanoi että kyllä me ollaan onnistuttu pilaamaan hänen viimeiset vuotensa! Syytä voin vain arvailla. Sitten tulikin hiukan inhimillisempi Irja Rintanen reksiksi. Häntä on kuulemma joskus kutsuttu Tissiseksi, mutta en ainakaan itse olisi koskaan uskaltanut.
• Musiikissa oli alkuvuosina Elli Setälä, ellen väärin muista. Se pisti meidät tekemään kauhistuttavan kantaatin, höh mikä pelottava ilmestys siitäkin tuli. Esitettiin jopa vanhempainjuhlassa... Myöhemmin on ollut hajamielinen aina nimet sekoittava Osmo Janhunen, aika kiva Ritva Kuusiluoma, vielä joku nainen Raumalta joo Hely Williams, Jyrki (Kangas, jatsaritoimitsija, kai tiette). Lauloimme Jyrki, Jyrki, älä tyrki, Jyrki tee joskus miehen työ (Juice Leskistä). Siihen aikaan tuli myös kunnon hitti Dark Lady, Tumma nainen suomeksi Lea Lavenin esityksenä 1974. Nuotit taitavat olla vieläkin tallella suttuisena spriikopiona.
• Uskontoa opetti hyvin luterilaisesti Sisko Takala. Hän oli kyllä aika rauhallinen ja äidillinen mutta samalla 'sopivan' ankara. Löysin uskontokirjani tässä taannoin, ja olin lentää selälleni: monta vuotta perätysten on paasattu pelkästään kristinuskoa, kasvuikäisille pikku ihmisille. Anteeksantamatonta.

   
Hämmennyin suuresti saadessani palkintokirjan ruotsissa keväällä 1977 Opettajan on täytynyt hyvin tietää, miten äärettömästi inhosin ruotsia.

Kevätjuhlien lopuksi laulettiin Epilogi kantaatista Koulutiellä. Kantaatti on Erkki Melartinin ja Anna Purasen koulun 50-vuotisjuhliin valmistama vuonna 1930. Alaotsikkona Syksy kultaviitta saapuu orhillansa Solistit ja kuoro 1. Syksy (melodraama) – 2. Koulun pihassa – 3. Pihlajan laulu – 4. Synnyinmaa 5. Satusaareen – 6. Elämän kangas – 7. Kevät – 8. Epiloogi

Joulujuhla päätettiin laulamalla kaunis laulu Rauhan kellot. En ole vuosiin onnistunut löytämään sitä mistään, nyt tammikuussa 2010 äkkiä löysin Youtubesta pätkän, jossa joku ruotsalainen mies laulaa sen eräässä eteläruotsalaisessa kirkossa. Pätkä oli ladattu sinne edellisenä päivänä. 31.1.2010 sain sanat eräältä Tipulaa 1950-luvulla käyneeltä – melkoisia yhteensattumia siis! Laulun on säveltänyt tanskalainen Sophus Andersen , joka eli vv. 1859-1923. (Sanat Josias Bille, suom. Anna Puranen).

Kuuntele mp3
– ja tässä nuotit päästäni, virheitä varmaan löytyy, valitan.

Lehtileike Tipulan/Kuninkaanhaan kuoron levytyksestä koulun satavuotisjuhlaan.
Ylen äänitearkiston tiedot levystä

Lähetäthän viestin, jos tiedät näistä tai muista musiikkikappaleista lisää.

Luokkamme sai merkin L1E – meillä oli kaikkia mahdollisia pikkuryhmiä varsinkin kielissä, mutta myös pitkän matematiikan lukijoita. Itselläni oli englannin ja ruotsin lisäksi yhdistelmä latina-venäjä + lyhyt matikka. Meitä oli syksyn 1977 alussa kokonaista 42 oppilasta. Mitään muutaman viikon pituisia kursseja ei ollut, vaan jos oli valinnut jonkin aineen, sitä sitten luettiin koko lukuvuodet. Olisin valinnut myös saksan, mutta sitä ei ollut mahdollista yhdistää muihin valintoihini. Surin sitä jo yläasteella kun oli pakko valita venäjän ja saksan välillä – tiesin, etten voisi hakeutua lukemaan sanskriittia yliopistoon ilman saksan taitoa. Sanskriitti jäi sitten opiskelematta sekin. Pakollisiahan useimmat aineet olivat silloin, kuten ruotsi ja uskonto.

Opettajista ehdoton ykkönen, ilman muuta, oli persoonallinen, itsetietoinen Juhani Toivonen latinassa ja englannissa. "Omaa sarkaa vaan", kuului usein sieltä, vaikkei kukaan paljon pulista uskaltanutkaan. Osasi ihanasti yhdistää molemmat kielet. Kaikki muut jäivät kirkkaasti ison pienen miehen varjoon. Kyllä Jussi hiukan omahyväinen taisi ollakin, tunsi maineensa tietysti. Sillä oli se suuri etu että sitä oli jo 12-vuotiaasta opetettu latinassa, olisko jopa itse Linkomies ollut asialla. No ainakin mies oli uransa löytänyt. Luin taannoin Porin kaupungin asialistoilta, että hänkin on jo 1997 jäänyt eläkkeelle, ja siihen syssyyn pistettiin virkakin matalaksi, koska "latinaa ei ole tarvinnut opettaa moneen vuoteen", jotain siihen tapaan sivulla luki. Ihmiset eivät ilmeisesti vieläkään tajua kielien hyötyä. Tuli vain sääli Jussia, jos se ei saanut opettaa latinaa viimeisinä vuosinaan.

Jussilla oli tapana korjata kokeet punaisella kuulakärkikynällä ja merkitä virheet todella musertavaan tapaan. Kerran-pari oli paperiini tullut reikä, kun mies oli kiukuissaan törkännyt kynän niin voimakkaasti virhekohtaan.

Kuulin toukok. 2001 täällä Ruotsissa, että yhdessä maan vanhimmista yliopistoista Lundissa pantiin latinan kurssi kokeenomaisesti hakuun, ja sille odotettiin kymmentä oppilasta. Hakijoita ilmestyi 300, vai oliko se peräti 600 lopulta!

Psykaa ja filosofian alkeita esitteli Outi Erkkilä. En ollut siinä elämänvaiheessa että olisin jaksanut painaa mieleeni Hegeliä ja Kantia, hyh, mutta Pavlovin koirat ja Skinnerin teoria jäivät mieleen, ja oppikirjoja on aikuisena tullut käytettyä pikahakuteoksina.

Suomessa oli Laaksonen, joka aina hoki: "Niin, minähän en ole puolueellinen." Irma-rouvan on täytynyt käsittää tuo adjektiivi toisin kuin kaikkien muiden ihmisten, sillä en muista koskaan tavanneeni häntä puolueellisempaa opettajaa. Kuvittelen hänen halunneen olla oppilailleen moderni Maila Talvio lukupiireineen kaikkineen.

Lyhyttä matikkaa yritti meihin valaa – tai sanoisinko valuttaa? – harmaa Onni Maljanen (en ole keksinyt nimeä), täysin kykenemätön pitämään kuria. Poikaparka! (Onkohan se nuorten matikanopettajien vitsaus? Yläasteella meillä oli Loikkasen jälkeen toinenkin tuommoinen tyyppi, Kauko Karila nimeltään. Joskus se heitti meidät kaikki ulos mutta antoi sitten kuitenkin noin puolelle luokalle ysin ja toiselle puolelle kympin todistukseen...) KK oli hyvännäköinen ruskeasilmäinen, pitkänhuiskea solakka mies, ja annoimmekin hänelle lempinimeksi Gigolo. Matikanvihkoni kannessa luki täten GIGOLOGIA.

Penkkarilaulut löysin kesäkuussa 2003 koulujäämistöni joukosta.

Vieläkään en käsitä, miten oikein jaksoin läpäistä sen kevään. Nääntynyt olin, "uupunut, ah, sydänjuurihin saakka". Tuntui mielettömältä kirjoittaa ylioppilaskokeita, olin kuin sumussa. Englannin suullinen tentti meni oikein hyvin, vaikka olin valmistautunut niin kehnosti, valvonut yön ja tärisin pelosta. Bilsan ope Kaartinen antoi todistukseen kutosen, hän ei edes jakanut minulle enää monisteita kuultuaan, etten kirjoita hänen ainettaan. En tiedä, miksi hän nimenomaan minua asiasta piikitteli, ei varmaan moni muukaan juuri biologiaa kirjoittanut.

Punnersin 25 pisteelläni magna cum lauden yleisarvosanaan; laudatureja tuli kolme ja yksi magna (ruotsista, hur tusan var det möjligt?) sekä approbatur matikasta – ehe ehe. Silloinen arvosanakokoelma meni LMCAI: laudatur - magna cum laude approbatur - cum laude approbatur - approbatur - improbatur. Sinne on kuulemma nykyään tungettu väliin jokin Eximia myös.

Kuva on otettu Keski-Porin kirkon puistossa, mikä lie tuomentapainen puska takanani. Osan kukistani laskin "vakaumuksensa puolesta 1918 kaatuneiden" haudalle.