Curriculum vitae eli elämäkerta 60-lukulainen Porin piru, torilla käytetty ja pärekorissa kirjaimellisesti vauvana jollei nyt vedetty niin ainaskin nukkunut. En saanut vaunuja ollenkaan vaan vanhemmat ostivat Hillman-merkkisen auton, se oli hirvittävän kretuliini väriltään. Takapenkille sopi kai hyvin pitkulainen pärekori jossa makasin. Kotona luettiin aina, muistaakseni olin 4-vuotias kun meille hankittiin telkkari siinä 60-luvun puolivälissä. Se taisi olla kyllä virhe. Oltais me 'seurusteltu' keskenämme enemmän ellei sitä toosaa olis ollut. Muistojen kirjavaa peitettä: Kun isä osti käytetyn Varppurin, Wartburg-merkkisen auton siis (FM-935), niin en päässytkään sitä hakemaan kotiin vaikka olin luullut ja odottanut varmaan ainakin koko päivän. Pettymys oli kauhea ja itku surkea, varsinkin kun sekä sisko että veli pääsivät. Liike oli Laakso Vanhakoivistolla, sitä pitivät Tiilikan rouvan veljet. Tiilikalla taas oli monet vuodet kauppa Elokadun alkupäässä. En ole varma ikävuodesta tai muusta ajoituksesta, kai olen ollut n. 3-vuotias. Auton moottori 'protkotti' sitten aina siihen tyyliin ettei voinut erehtyä kenen isä oli tulossa kotiin töistä. Kaiketi parivuotiaana tein tuttavuutta työkalujen kanssa. Otin käteeni ison vasaran ja paukautin sen otsaani, tietysti. (Onpa siis minulla hyvä syy olla tällainen, onkos sinulla joku tekosyy?) Samoin kolautin pääni uusiin hellarakenteisiin, jotka isä pakersi lastulevystä. Ennen kuin väliseinät olivat paikoillaan ja ovet nostettu saranoilleen, mahduin hyvin liikkumaan tukirakenteiden väleistä. Jonkin aikaa minulla siis oli hauskaa keittiön yhdellä seinustalla. Pääni kolautettuani se taisi loppuakin siihen, eikä paikassa mitään hauskaa voinut kuitenkaan pitää, kun se valmistui. En kyllä muista tätä itse mutta vanhemmat ovat kertoneet moneen kertaan kuinka ihailin pihan kukkia ja sanoin: "Ai äitin kukkaa, ei vavva kokke!" Varmaan oli varotettu koskemasta äidin daalioihin joita meillä oli 'aina', ja mitä muita lajeja niitä mahtoi ollakaan. Kuvakin eräästä hartaasta kasteluyrityksestäni on olemassa. Samoilta kielenkäytön alkuajoilta täytyy olla kateellinen ja kyyneleinen möyhkäisyni ruokapöydässä: "Aitalla kaikki lihat, Uhalla kaikki lihat!" (Sisko ja veli kateuden kohteina.) Omassa lihasoppa-annoksessani oli vähintään yhtä paljon lihaa... Olin aika läski pienenä (ks. esim. pottukuva) enkä laiha ole kyllä nytkään. Onneksi ei ole suoranaista ylipainoa. 60-luvun kuvioihin kuuluivat myös vahvasti Kankkulan kaivo ja Noita Nokinenä ja hänen seuralaisensa Hanna Harvahammas ja Vilma Väkäleuka. Kissa Kippurahäntää ei sovi unohtaa, hän oli myös persoonallisuus. Joulun alla saimme maalata vesiväreillä kuvia makuuhuoneemme ikkunaan: tonttuja, lumikinoksia ja lyhtyjä. Omat teelmykseni eivät tietenkään olleet mistään kotoisin, mutta siskoni osasi piirtää oikein hyvin. Lapsena mukamas oli "aina" talvisin korkeat kinokset, vihreistä mutajouluista ei tietoakaan. Kai se on ajan kultaamaa myyttiä vain. Katukäytävillä oli vielä siihen aikaan syvälti hiekkaa, jota oli kiva kaivella. (Nyt hiekka on vajonnut saveen eikä siitä liene mitään jälkiäkään jäljellä.) Usein kuumina päivinä kaivoimme kaverieni kanssa sääret polvia myöden ihanaan viileään hiekkaan. Joskus istuskelin siinä itsekseni ja laulaa hoilotin kimeällä tytönäänelläni Kauko Käyhkön syvää bassoa kehnonpuoleisesti matkien RAAKASTAAAAN ELÄMÄÄÄÄ... Eikä siitä tahtonut saada loppua ollenkaan. Naapurin mummu sitä joskus äidilleni naureskeli. Samainen mummu (ja pappa) pitivät erästä kaveriani Jaanaa, jolla oli pitkät ihanat tummat palmikot. Siinä talossa oli betoninen autotalli, jossa kaikui tosi hienosti. Kävimme joskus siellä laulamassa, erityisesti erään kerran muistan meidän oikein innostuneina päästelleen Carolan komeaa hittiä mustalaisista (silloin puhuttiin vielä mustalaisista): "Nuori tumma" tamtarararatamtaata tamtaataraa, ... Äiti joskus muisteli että illalla jalkoja pestessäni lauleskelin sen kummempia miettimättä että "itke vaan jos helpottaa, kuitenkaan et mua saa, löydän kyllä uuden pojan jostakin" niin että kyllä ne ajan hitit jäivät päähän. Tom Jonesin Delilah myös Tapani Kansan suomeksi esittämänä olivat huippuja. Sitten oli tällainen aivan kumma ilmestys kuin "Iivana Nyhtänköljä", joka esitti mm. Herrojen kanssa marjaan ja sen tyylistä. Martti "huu-haa" Innanen oli toinen outo lintu. Naureskelen vieläkin mielessäni niitä hänen vierasmaalaisen pässi-juttujaan, ja "Elsa, olet kohtalon lapsi"... Vieläkin tulee kyyneleet silmiin jos joskus satun kuulemaan Aikamiesten Iltatuulen viestin. Sille ei mitään voi, kun on tämmöiseksi yliherkäksi syntynyt. Muutoin lauloin joskus äidin häpeäksi keinussa kovasti heiluen Irwin Goodmanin törtsiä kappaletta Työmiehen lauantai: Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan... Minkä minä sille voin, minä tykkäsin rempseästä yhteiskuntakriitikko Irwinistä oikein hirveästi, ja laulu oli tarttuva... Äidin mielestä olisin kai mielellään saanut laulaa Merikantoa sen sijaan: Heilu, keinuni, korkealle... Kyllä minä siitäkin tykkäsin. Eräs suosikkikappaleitani oli jo aivan pienestä (venäläisestä sotaelokuvasta peräisin) Tuulella ei ole ystävää. Sitä lauloi usein isän pikkusisko Kirsti, joka oli ollut Ruotsissa töissä ja sen vuoksi vähän eksoottinen. Samoin tuntui eksoottiselta isän vanhempi sisko Irma perheineen, joka oikein asui Ruotsissa ja tuli vain kesäisin käymään (?). TOY-purkka (paketti valkoinen, paksut kirjaimet sinisellä ja punaisella... kai) on jäänyt mieleen, kruunu oli kaiketikin vielä siihen aikaan vahva markkaan nähden. Itse ehdin tuskin muuttaa tänne kun Ruotsi devalvoi kruunua siinä 16 prosenttia. Voihan P****. Ruotsin eksoottisuus on todellakin karissut olemattomiin... Muistaako joku muuten vielä Eemelin, joka soitteli torvella.. ähmöh, soitteli siis parvella Toscaa? Eemeli jutteli liukkaasti, oli aikansa johtavia standuppeja. Saaressa, mustikkametsässä äidin kanssa tunsin ehkä erityistä tyytyväisyyttä kun kysyin: "Eikos meilloo äiti mikkää kiilukkaa?" Ei ollut kiirettä mihinkään. Aurinko paistoi ja oli luultavasti pieni tuulenvire kuten meren saaressa yleensä aina, ja mielessä miellyttävä odotus kun tiesi saavansa lautasellisen sokeroituja mustikoita maidon kanssa... Kesän tullessa touhusin lapsenkielelläni, että mennään "ökille ja paalille" — en osannut sanoa sen paremmin mökki kuin baarikaan. Tahkoluodon öljysataman baarista nimittäin ostettiin jätskiä. Baarin sisustus oli sellaista kaameaa 60-luvun vinyyliä. Yhdelle seinälle oli ripustettu täytetty metso, jota aina ihmettelimme. Siitä öljylaiturin kainalosta ei ollut mökille kuin muutaman minuutin veneajelu. Mökillä huojuivat männyt, mökillä tuoksuivat unohtumattomat merituulet, mökillä leimusivat tähdet niin kuin ei missään. > Reposaaren historiaa (sis. Reposaaren laulun nuotit ja sanat) Mökillä luin myös ensi kertaa ihan pikkuisena veljen omistaman kirjan, Lewis B. Pattenin mm. Sand Creekin verilöylystä kertovan Valkoisen soturin. Käsitykseni ihmiskunnasta samanarvoisena sakkina rotuun katsomatta ovat siis juurtuneet mieleeni jo joskus 8-9-vuotiaana. Miksikö mainitsen tämän juuri tässä? No, kun v. 1996 sain eka kertoja kokeilla töissä Internetiä ja AltaVistaa, olin melko epäluuloinen koko systeemiä kohtaan. Kerran sain päähäni etsiä löytyisikö mistään mainintaa tästä kirjailijasta (jota pidin jokseenkin varmasti keksaistuna nimenä, kirjan julkaisija oli Viihdekirjat ja sarjaa sanottiin "Montana-kirjoiksi"). Kappas! Mieshän on kovinkin tunnettu intiaaniystävällisistä lännenkuvauksistaan ja aivan vakava kirjailija. Isä opetteli itsekseen Linguaphone-ohjelman avulla saksaa. Värit olivat myös tärkeitä, kaiketi sähkövastuksien tms. yhteydessä ainakin. Opein ne huomaamatta hänen rinnallaan tämän runon sanoin: Die Erde ist braun, der Himmel ist blau die Sonne ist gelb, die Wolke ist grau die Lilie ist Weiss, die Rose ist rot das Leben ist grün und schwartz ist der Tod. - Vähän kaameakin siis, mutta ilostuin löytäessäni sen vuosien pölyn alta sekalaisten paperien joukosta lokakuussa 2002. Muistan oikein lausuneenikin runon, ehkä jonkun kyläilyn aikana. Aikuisia taisi huvittaa. Täytin neljä vuotta ja sain synttärikortin, oo minkälaisen!!! Se oli ihan roosa, kuvassa karamelleista ja jätskistä rakennettu veturi. Sisällä runo jonka opin kai heti ulkoa: Pikkuinen pirpana, onneksi olkoon, lahjoja veikeitä paljon tulkoon. Neljäs päiväsi tänään jo on, riemu siis raikukoon kattohon! Minulla on muuten se vieläkin jossakin pahvilaatikossa, ja se on yhäti minulle rakas. Olikohan äiti löytänyt sen lähikaupasta, vai isäkö sen osti kaupungista töistä tullessaan? Mitä sain lahjaksi, sitä en muista. Pikimusta karhukoiran ja Lapin porokoiran sekoitus meille tuotiin samoihin aikoihin, muka mulle synttärilahjaksi, mutta isän koira se oli aina, Tasu. Ruskeasilmäinen ja lempeännäköinen koirankuonolainen eli 14-vuotiaaksi ja läksi paremmille metsästysmaille 3.3.1979. Karvoja löytyi huushollista vielä monta vuotta jälkeenpäin. Nyyh. Päiväkirjaa aloin pitää ensiksi 8-vuotiaana kukalliseen muovikantiseen ja sydämenmuotoiseen Voitto Pohjolan viivoittamattomaan kirjaan, mutta se nyt oli mitä oli — tyyliin "nyt ei ole sattunut mitään". Avainkin pikkuiseen suloiseen lukkoon oli aina hukassa... Vakavammin on sivuja täyttynyt 14-vuotiaasta. Saima Harmaja kuului vakilukemisiini noihin aikoihin. Eniten on pusertunut esiin onnettomimpina vuosinani; kaikkein rumimmat ja tuskaisimmat ajatukset olen kirjoittanut irtopapereille ja niitä sitten repinyt silpuksi tai polttanut — tai molempia — eli harrastanut jonkinlaista konkreettista katharsista. On se osaltaan ehkä auttanut, sillä tässä vielä eleskelen kaikesta huolimatta. Musiikki ja kirjat ovat ne kaksi suurinta auttajaa. Aiemmin Beethoven, nykyään Mozart pääasiassa. Murray Perahia on mielipianistini. Itse en koskaan saanut musiikkitunteja, mutta taoin veljen pianoa ja opettelin nuotit itsekseni niin että osasin esim. Beethovenin Kuutamosonaatin Adagio-osan — omaksi lohdukseni. Kenellekään sitä ei tietysti olisi kehdannut esittää, mutta eipä ollut tarvettakaan. Haluaisin nykyään myös tutustua paremmin suomalaiseen ja ruotsalaiseen kansanlauluperinteeseen — sekin on osa historiaa. Mielestäni kouluissa pitäisi rutiininomaisesti antaa jokaiselle oppilaalle tehtäväksi selvitellä omia juuriaan. Se tuo lisäväriä, mielekkyyttä ja omakohtaisuutta historianopetukseen, ja voi innostaa oppilaita tutkimaan omaa kotipaikkakuntaansa syvemmältäkin. Itselleni kävi niin kivasti, että löysin vihdoin yhden ruotsalaisen esi-isän, ja viihdyn täällä löytöni jälkeen huomattavasti paremmin. Ruotsissa... sitten joulun 1982. Syömäherkkuina isän kiinteä hopeinen 'kraavi' siika (ei missään tapauksessa lötsy lohi) Porin leivän kanssa ja äidin kaalikääryleet tai 'murukastike' eli jauhelihakastike. Ei missään niin hyviä ruokia saa kuin kaukana lapsuuden maassa, ja niitä kaiholla joskus muistelen. Aikuisena sitten toki muutakin hyvää on löytynyt, esim. erään tietyn kreikkalaisen ravintelin lammasfilee rakuunakastikkeella ja sykkivän elävällä musiikilla höystettynä, tai itsepaistetut lohimedaljongit. Leipää on kiva tehdä, kun omatekoisesta tietää mitä se sisältää. Tässä resepti Hyvä limppu - Goda limpan. Hyvä makaronisalaatti Omatekoinen mysli Yksi harrastus on pienten ja vähän isompienkin pahvilaatikoiden kaunistus kivalla tapetilla tai itsekiinnittyvällä muovilla, rasioita voi tehdä itsekin vaikkapa korteista. Ohje

Koulustakin täytyy jotain sanoa kun opet ovat niin mielessä

Etusivu | Lähetä sähköpostia!

1998-07-24 — 2004-04-26