Jorma Hietamäki - entinen pappi - uskoton mies

Punainen Lanka 6.9.2000

Haastattelija: Maarit Tastula


Kun pappi Pohjanmaalta kertoi julkisuudessa uskovansa enemmän hermosoluihin ja luonnontieteeseen kuin Jumalaan, kirkonisät älähtivät. Paljonhan voi kirkko suvaita, mutta pitäisikö kirkon suvaita myös ateistipappia?

Ei suvainnut, ja niin meni Jorma Hietamäeltä pappiskirja. Mutta mikä ihme vei tältä papilta sen uskon?


 
 
MT: Viime vuoden marraskuun 16. päivänä radiotoimittaja soitti sinulle ja kertoi terveisiä tuomiokapitulilta. Mitä ne terveiset olivat?

JH:

Terveiset olivat sellaiset että mulla ei ole enää oikeutta toimia pappina. Erotettiin pappisvirasta kuudeksi kuukaudeksi — määräajaksi ensiksi ja sen jälkeen lopullisesti.
MT: Eli sä olet nyt entinen pappi?
JH: Näin on.
MT: Mikä se syy erottamiseen oli? Miten sitä perusteltiin?
JH: Esitin uskosta sellaisia tulkintoja, jotka eivät enää sopineet kirkolle. Oikeastaan — suoraan ja lyhyesti sanottuna — annoin ymmärtää, että mun on vaikea uskoa sellaiseen Jumalaan, mistä kirkko puhuu.
MT: Oliko se shokki sulle tää erottamispäätös?
JH: No ei se ihan shokki ollut, mutta pettymys se oli, koska mä toivoin, että kirkko vois vielä laajentaa seiniä. Kyllä meillä luterilaisessa kirkossa aika avaralla seinät on, katto korkealla ja seinät avaralla, mutta silti toivon, että kirkko vois vielä laajentaa tätä liikkumatilaa jäsenilleen ja myös työntekijöilleen, että se sallisi aika pitkällekin menevän asioitten kyselyn ja kyseenalaistamisen.
MT: Eli että kirkko sallisi sellaisenkin papin, joka sanoisi olevansa ateisti?
JH: No, ateisti on huono termi, huono sana, koska se on niin leimaava. Minä en pidä ateisti-sanasta.
MT: Et koe itseäsi ateistiksi?
JH: No, perinteisen määritelmän mukaan kai voi sanoa että mä sitä olen.
MT: Mikä sun elämässä oli semmonen käännekohta, mikä aloitti sen uskostaluopumisen prosessin, jos nyt näin voi sanoa?
JH: Niitä juuria tulee tietysti pitkältä ajalta, mutta ehkä viimeisin merkittävä asia on ollut psykologian opiskelu ja siihen liittyneenä aivotutkimukseen perehtyminen.
MT: Eikö siihen maailmankatsomukseen sitten enää mahtunut selittämätön vai voisko sanoa tuommonen yliluonnollinen?
JH: Mun nykyiseen maailmankuvaan ja maailmankatsomukseen siihen mahtuu kyllä selittämätön — sitä on tässä maailmassa paljon — mutta yliluonnollinen ei tahdo siihen enää mahtua.
MT: Eli on vaikea uskoa enää ihmeisiin?
JH: Niin. Siis ihmisen kannalta monet asiat saattaa tuntua mysteereiltä ja ihmeellisiltä, mutta kun niitä enemmän ja enemmän tutkitaan, niin niille löytyy luonnolliset selitykset.
MT: Kun körttiseudulta kotoisin oleva pappi tunnustaa julkisesti, ettei usko enää Jumalaan, niin miten se ympäristö suhtautuu siihen?
JH:

Reaktiot on aika voimakkaita. Jotkut ihmiset kokee ehkä oman, perinteisen ajattelutapansa tulevan uhatuksi. Siis oma vakaumus se on uhattuna: joku esittää asioita ikään kuin hän tietäisi nyt paremmin.

Siinä tulee helposti asetelma, että perinteisemmän näkemyksen edustajat kokevat jäävänsä... ikään kuin heidän olisi osoitettu nyt olevan väärässä, ja sen takia siinä nousee tällainen vastarinta ja puolustusreaktio.

MT: Eli koetaan, että sä hyökkäät myös heidän maailmankuvaansa vastaan?
JH: Kyllä.
MT: Ja sitä sä et itse haluais tehdä?
JH: En. Siis mun mielestä erilaisia käsityksiä pitää hyväksyä mahdollisimman paljon. Toinen tapa suhtautua tähän mun tilanteeseen on se, miten jotkut läheiset ihmiset... mä luulen että heille tää on ollut vaikea prosessi, koska tää on personoitunut muhun tää tilanne. Luulen että läheisille ihmisille ja sukulaisille, ainakin joillekin, tää on kuitenkin häpeän paikka.
Tauko: pianomusiikkia ja muutamia valokuvia Jorman lapsuudesta ja papiksivihkimisestä.
MT: Koetko sä itsesi ihan oikeasti toisinajattelijaksi?
JH: No, yliopistomaailma ja tiedemaailma on täynnä ihmisiä, jotka eivät usko siten kuin kirkko opettaa, et en mä nyt siinä mielessä ole mikään poikkeuksellinen tapaus. Mä olen ihan tällanen tavallinen tyyppi, joka on aivan niin kun omaksunut tieteellisemmän maailmankuvan ja sitä myötä irrottautunut niistä perinteisistä kristillisistä näkemyksistä. Sillä lailla mä oon tietysti toisinajattelija, että ei varmaan kovin paljon löydy pappeja, jotka on päätynyt tällaisiin näkemyksiin kuin mitä mulla nyt on.
MT: Mm. Mitäs sulle olis tapahtunut, jos sä olisit elänyt 500 vuotta aikaisemmin?
JH: Vielä kysyt! Palaisin roviolla tai olisin vankilassa tai... Joka tapauksessa olisin yhteisöni hylkäämä.
MT: Harhaoppinen?
JH: Ilman muuta. Onneksi ei enää eletä niitä aikoja. Vaikka kyllä meilläkin yhdenmukaisuuden tarve on aika voimakas. Ei niin kun ihan helppoa ole meidänkään aikana edustaa selvästi erilaisia, poikkeavia näkemyksiä ja mielipiteitä. Uskonnonvapaus meillä on, mutta miten se sitten käytännön tasolla toteutuu — se on tietysti oma lukunsa.
Miksi enkeli lensi ohi?
MT: Oliko sinulle papiksi ryhtyminen kutsumus?
JH: Oli se. Mä oon pienestä lähtien kasvanut kristillisyyteen kiinni, mä voin sanoa sillai että mulla on ollut lapsenusko ja se kristillisyys on hyvin luonnollista. Mut sen lisäksi mä nuoruudessa koin sellasta hengellistä heräämistä — kuinka sitä kuvais — jolloin uskonasiat tuli hyvin tärkeiksi.
MT: Mutta liittykö sun omaan hengelliseen herätykseesi, liittykö siihen mitään yliluonnollisia kokemuksia?
JH: Ei ehkä ihan yliluonnollisia, mutta aika voimakkaita tunnetason kokemuksia kuitenkin, sellasia, jotka mä siihen aikaan tulkitsin Jumalan ja Pyhän Hengen kosketuksiksi.
MT: Millä tavalla sä niitä nyt tulkitset?
JH: Niissä oli kysymys sosiaalipsykologisista ilmiöistä...
MT: Elikkä...?
JH: ... ja ehkä jostakin muustakin. Esimerkiksi, onhan meillä ihmisillä pohjaton hyväksytyksitulemisen tarve, ja nyt sitten kun kristinuskon sanoma julistaa, että Jumala rakastaa meitä ja me saadaan synnit anteeksi Häneltä; niin kun omalle kohdalle tällaisen asian ottaa vastaan, niin kyllä siinä ihminen saa kokea voimakasta hyvänolontunnetta. Se on siis ihan psykologinen ilmiö.
MT: Saa mennä Jumalan syliin lepäämään?
JH: Kyllä. Ja siinä pohjimmiltaan — olikin hyvä kun sanoit, että "saa mennä Jumalan syliin" — nimittäin syli on ihmiselle se on äärimmäisen tärkeä asia. Kun me aloitellaan tätä elämää vauvoina, niin mehän nautitaan äidin sylistä, ja meille syntyy hyvin lämmin, läheinen... psykologit sanoo, että se on symbioottinen suhde vauvan ja äidin välillä. Ja pitkin elämää me oikeastaan vielä kaivataan sitä turvallisuutta ja lämpöä, mitä äidin syli, josta me ollaan kuitenkin siellä lapsuudessa pikku hiljaa jouduttu irtautumaan, on — ja on ollut pakko oppia seisomaan omilla jaloilla enemmän.
MT: No uskonnollisissa kokemuksissa sinun mielestäsi — nyt kun tänä päivänä ajattelet — niin on kyse nimenomaan siitä?
JH: Siinä on paljon samaa. Tämä antaa pohjan sille elämykselle, mitä uskonnollisessa tilanteessa voidaan kokea.
MT: Eikö se ole hyvä asia, jos ihminen kokee olevansa sylissä?
JH: On se hyvä asia. Enkä mä ollenkaan nytkään ajattele sillä tavalla, että ne hengelliset kokemukset, mitä mulla on ollut, olis jotenkin negatiivisia. Ne on ollut ihan positiivisia ja jotenkin ajattelen, että melkein voisin suositella kenelle vaan sellaisia.
MT: Minkälainen se sun lapsuutesi ja nuoruutesi Jumala oli, oliko se rankaiseva vai rakastava?
JH: Mulla ei ole koskaan ollut rankaisevaa Jumalaa. Jumala on ollut aina mulle hyvä isä, isähahmo. Se oli niin kun Joosef-kertomusten Jumala, joka suojeli ja varjeli. Siis Vanhassa testamentissa Jumala kuvataan sellaiseksi, joka suuttuu ja kostaa ja toimii hyvin inhimillisesti. Mulla ei ole koskaan ollut itsellä näin ihmismäistä jumalakäsitystä...
MT: Eikä myöskään niin armotonta jumalaa?
JH: Ei.
MT: Missä vaiheessa sun maailmaasi sitten luikerteli tämä epäilyksen ajatus? Oliko sitä jo nuoruudessa jossain suhteessa?
JH: On sitä ollut. Muistan esimerkiksi sen, että mun oli nuorena jo aika vaikea uskoa enkeleihin. Sillon kun ne joillekin on hyvin tärkeitä ja kertoo siitä Jumalan varjeluksesta, niin minä ajattelin, että mitä Jumala sellasilla otuksilla tekee? Ja sitten kuitenkin kun siis elämässä tapahtuu karmeita asioita, on ihan selittämätöntä kärsimystä. Lapsia, jotka joutuu kärsimään. Missä ne heidän enkelinsä silloin on? Se vähän tökki tämä enkeliusko.
MT: Kuinka radikaali sä olit nuoruudessasi suhteessa esimerkiksi naispappeuteen tai myöhempiin tällasiin kiistakysymyksiin?
JH: Mä en ole koskaan ollut mikään fundamentalisti... et tämä olisin jotenkin ajatellut että kun Raamatussa sanotaan näin niin se on prikulleen näin. Mistä se johtuukaan, että mun suhtautuminen Raamattuun on ollut ihan nuoruudesta lähtien tietyllä lailla rationaalinen, tai että se ei oo ollut sillai ikään kuin taivaasta pudonnut totuus että se on just näin ja... esimerkiksi niin kuin naispappeuden suhteen... niin kyllä mä oon siihen suhtautunut myönteisenpuoleisesti koko ajan. Muistan... meillä siellä nuorten porukassa oli yks tyttö, joka oli todella hyvä puhuja, hän piti hyviä hengellisiä puheita. Hänen puheensa koskettivat monia ihmisiä. Silloin jo ajattelin, että kyllä Paavali taitaa olla väärässä ajatuksineen, että "nainen vaietkoon seurakunnassa".
MT: Osasitko tai mahdoitko silloin 20 vuotta sitten kun sinut vihittiin papiksi niin aavistella, että tällaista myöhemmin elämässäsi tulisi eteen?
JH: Kuule en todellakaan! Siis mähän olen ollut sellanen pappi, joka oli hyvin varma omasta uskosta ja tuonpuoleisen todellisuudesta. Mä olin hyvin varma siitä, että nämä asiat on totta ja jotenkin mä ihmettelin ihmisiä, jotka jotenkin irtaantui tai luopui uskosta.
Julmat tyrannosaurukset ja perin syntiset ihmiset
MT: Missä vaiheessa sä siirryit pois papin töistä ja rupesit opettajaksi?
JH: Olisko ollut vuosi -91. Seinäjoen lukioon tarvittiin uskonnon ja psykologian viransijaista ja mua pyydettiin siihen ja otin sen homman vastaan. Aluksi taisin olla puoli vuotta siellä koulussa ja sitten myöhemmin taas uudestaan. Sitä kautta mä innostuin psykologiasta.
MT: Ja siitä alko tää sun tieteellinen urasi vai voisko niin sanoa? Tieteellinen ajattelusi?
JH: Tiedä, minkälaista tieteellistä uraa tässä on takana, mutta kyllä, se on ollut merkittävä käännekohta.
MT: Minkälaiset kokemukset sun elämässä ovat olleet niitä, jotka näin jälkikäteen aatellen ovat jollain tavalla murentaneet tätä sun uskoasi?
JH:

Kun minä papiksi opiskelin, niin mulla oli pääaineena Uuden testamentin eksegetiikka, joka siis tarkoittaa Raamatun tutkimusta ja Raamatun ajan historiaan perehtymistä, tieteenalaa. Sillon mä huomasin jo hyvin selkesti sen, että Raamattu todellakin on oman aikansa ihmisten tulkintaa asioista, eikä se oo jotenkin sellaista yksiselitteisen ehdotonta, jumalallista totuutta. Se on merkinnyt mulle aika paljon... tämän löydön tekeminen.

No sitten yks merkittävä asia on ollut biologia. Siis biologian puolella aika selkeästi on pystytty perustelemaan evoluutiokehitys ja nykypäivänä se on, voi sanoa, siis aivan kiistaton tieteellinen tosiasia.

MT: Elikkä mitä se evoluutio nyt tarkkaan ottaen tarkottaa?
JH: Niin, maailmassa kaikki elämä on kehittynyt pitkän ajanjakson, pitkien aikojen kuluessa ja myös ihminen on pitkän kehityksen tulos.
MT: Noussut vedestä maalle.
JH: Noh, kyllä. Ja sittenhän kärsimyksen ongelma on yks iso alue, joka on tökkinyt... sitä miksi maailmassa on niin paljon kärsimystä ja pahaa, jos tämä maailma on hyvän Jumalan luoma maailma.
MT: Eli minkälaisissa ihan konkreettisissa tilanteissa sä oot joutunut pohtimaan tätä kärsimyksen ongelmaa?
JH:

Siis konkreettiset tilanteet on jotenkin niin lähellekin tulevia, esim. mun sekä siskolta että veljeltä on kuollut lapsi liikenneonnettomuudessa... hyvin traagisia tapahtumia. On tuttavia, joille on tapahtunut muunlaisia onnettomuuksia: yks isä peruutti kotipihassa vahingossa puolitoistavuotiaan lapsensa. Lapsi kuoli.

Yks poika sairastui 14-vuotiaana syöpään. Hänen puolestaan rukoiltiin, ja jotkut uskovat saivat profetioita, että hän paranee ja tulee olemaan täällä Jumalan merkki, mutta ei mitään sellasta tapahtunut, hän kärsi, kitui ja kuoli 17-vuotiaana tähän sairauteensa.

Siis maailmahan on täynnä tällaista kärsimystä: estoniat, kurskit uppoaa, onnettomuuksia tapahtuu, tulivuoret purkautuu...

MT: Eli sä et pystynyt enää uskomaan siihen ajatukseen, millä ihmiset yleensä lohduttautuvat, että tällä kaikella kärsimyksellä on joku tarkoituksensa?
JH: Ei se enää mua lohduttanut. Mä luulen, että sellaiset ihmiset, jotka ovat kohdanneet tätä kärsimystä... niin usko saattaa heille toimia jonkinlaisena selviytymiskeinona. Se antaa lohdutusta ja ajatusta siitä, että nää kärsineet on nyt saanut hyvän osan, mutta mun mielestä se on tietyllä lailla keinotekoista lohdutusta.
MT: Et me ei ollakaan Jumalan varjeluksessa siinä mielessä kun on totuttu ajattelemaan?
JH: Niin. Se on karmee tosiasia: ei oo Jumalaa.
Tauko: Musiikkia, Una furtiva lacrima. Kuvia kärsivistä, sodan ja nälän jaloissa elävistä ihmisistä.
MT: Mut miten sä selität nykyisin kärsimyksen? Miksi sitä on, mihin sitä tarvitaan?
JH:

Ei sitä tarvita mihinkään, mut siis tämän elämän luonteeseen vaan kuuluu että täällä maailmassa on sellaiset olosuhteet, jotka aikaansaa asioita, jotka muodostuu kärsimyksiksi.

Musta kristinusko on tässä suhteessa hyvin ongelmallisessa tilanteessa kun se selittää, että ihmisen lankeemuksen myötä tuli tähän maailmaan kärsimykset — synti ja sairaus ja kärsimykset.

Kuitenkin me tiedetään, että paljon ennen ihmisen maapallolle tulemista niin täällä, niin kun mä oon sanonut monissa yhteyksissä, että tyrannosaurukset popsi pienempiänsä ja tulivuoret purkautui ja eläimet kärsi. Kipua ja kärsimystä oli aivan valtavasti täällä jo ennen ihmisen maapallolle tulemista. Ei siis ihmisen lankeemus missään nimessä riitä selittämään tätä kärsimystä, mikä maailmassa on.

MT: Eli tää sun uskos perisyntiin... niin se on aika pahasti horjunut?
JH:

Niin nimenomaan. Siis kyllähän ihmisellä on myös taipumus pahaan ja ihminenkin tekee väärin, en minä sitä kiellä, että näin on. Mutta täs maailmassa on paljon muuta, joka aiheuttaa kärsimystä.

Mutta tähän kristinuskon suhtautumiseen syntiin ja kärsimykseen liittyy myös tämä ongelma, että ajatellaan, että ihminen on langennut ja sitten sen takia hänellä on tämä anteeksisaamisen tarve.

Mutta jos nyt Jumala on ollut kaikkivaltias, kaikkitietävä ja rakastava, niin miks Hän loi tällaisen maailman, missä ihminen sitten jatkuvasti lankeaa ja tekee väärin ja kärsii?

MT: Eli miksi Jumala antaa pahan tapahtua?
JH:

Niin, miksi pitää olla Jumalalla kaikki muka helvetit ja kadotukset. Eihän siis... se on ihmisten tietynlaista uskonnollista kehitelmää, mikä on aikojen kuluessa syntynyt.

Mutta jos nykyajan näkökulmasta asioita tarkastelee todella avoimesti ja kriittisesti niin en minä ymmärrä, voiko päätyä muuhun käsitykseen kuin että noi vanhat käsitykset on vääriä. Ei oo sellaista Jumalaa ja jotakin kuolemanjälkeistä todellisuutta missä olis helvettiä ja kadotuksia.

MT: Sä et enää usko niihin?
JH: En.
Ihmeiden aika on ohi
MT: Kun sä aloit opiskella psykologiaa ja itse asiassa myöskin nykyaikaista aivotutkimusta, aika monelta kantilta luonnontieteitä, niin millä tavalla se tieto alko sitten vaikuttaa sun omaan maailmankuvaas? Miten sun maailmankuva muuttui?
JH:

Mun käsitykset ihmisestä muuttui. Hyvin merkittävää on mulle ollut nimenomaan aivotutkimus, neurotiede.

Mä aloin oivaltaa, että ajattelukyky mahdollistuu ainoastaan hermosolujen toiminnan tuotoksena. Siis meillä on aivoissa, nykytutkijat sanoo, että noin sata miljardia hermosolua, jotka rakentaa siellä yhteyksiä toistensa kanssa, niin että yhdellä hermosolulla voi olla vaikka 10 000 yhteyttä muihin hermosoluihin.

Niin se on aivan mieletön verkosto, mikä on meidän aivot. Ja se vastaanottaa informaatiota eri aistien kautta ja prosessoi sitä siellä sitten. Tästä syntyy meidän aistihavainnot ja tän pohjalta syntyy ajattelukyky, muisti ja nykypäivänä niitä pystytään aika pitkälle aivojentutkimuslaitteitten avulla ja neuropsykologisin testein ja muulla tavoin pystytään jäljittämään., että mitä siellä todella tapahtuu

MT: Ihmisen tunteet, toiveet, käsitys maailmasta, jopa maailmankuva — se on pelkästään hermosolujen sähkökemiallista heiluntaa, niinkö?
JH:

Tää tuntuu uskomattomalta, mutta näin se vaan on. Tietysti se että miten siitä materiaalisen tason tapahtumasta — kun siellä hermosolussa impulssit kulkee, synapseissa välittäjäaineet toimii — niin miten näistä tapahtumista sitten lopulta syntyy tämä psyykkinen elämys?

Kyllähän siinä tiede on vielä vähän ymmällään ja ihmeissään. Mutta se on selvää, että kuitenkin nimenomaan materiaaliset tapahtumat nämä psyykkiset elämykset ja meidän ajattelukyvyn aikaansaa. Ja kun näin on, niin mä jouduin miettimään, että voiko sitten olla olemassa jotakin sellaista henkistä todellisuutta, jotakin tuonpuoleisuutta tai jumalaa, joka kykenis ajattelemaan...

MT: ... ilman hermosoluja?
JH: ... ilman hermosoluja.
MT: Ja vastaus oli?
JH: Vastaus oli että ei ole, tai se on mun vastaukseni... niin, siis mun on vaikea sellaiseen uskoa.
MT: Mut miten sä selität sitten esimerkiksi uskonnossa tällaset ihmeparanemiset, joita tiettävästi tapahtuu?
JH: Ne on mielenkiintoisia. Nekin varmaan perustuu eri tapauksissa erilaisiin asioihin, mutta esimerkiksi psykiatrian puolella tunnetaan tällanen ilmiö kuin konversiohäiriöt. Kysymys on siis esimerkiksi aistin menetyksestä: joku voi sokeutua, kuuroutua, menettää puhekyvyn, halvaantua, ilman että fysiologisella puolella, elimistön puolella olis mitään konkreettista vikaa.
MT: Eli silmä ei menetä näkökykyään, mutta ihminen kokee olevansa sokea.
JH:

Aivan. Eli syynä on jotkin psyykkiset tekijät. Esimerkiksi ihmisellä saattaa olla elämässä jotakin hyvin vaikeata asiaa, mitä hän ei osaa käsitellä eikä pysty kohtaamaan.

Psyyke toimii näin, että se muuttaa, heittää sen, että niin kun kääntää — konversiohan tarkottaa kääntämistä — niin kääntää sen tällaseks konkreettiseksi oireistoksi.

Ja joskus tapahtuu näin, että kun ihmisellä sitten — tällaisilla konversiohäiriöisillä — ne elämän ongelmat alkaa ratketa ja hän saa niin kun sitä psyykkistä apua, niin nää oireetkin poistuu.

Ja sit mä aattelisin näin, että joissakin näissä ihmeparantumistilanteissa, rukouksilla parantumisissa, näissä ihmeellisimmissä parantumisissa niin saattaa olla kysymys tän tyyppisistä ilmiöistä. Ihmisellä on psyykkisistä syistä johtuva joku fyysinen kipu esimerkiksi, ja nyt kun, sanotaan nyt esimerkiksi joku tunnettu saarnaaja, parantaja tulee hänen luokseen, lähestyy häntä, kohtaa hänet ihmisenä, niin siinä tapahtuu sellainen eksistentiaalinen kohtaaminen, joka on jotakin aivan ihmeellistä hänelle.

MT: Joku näkee hänet.
JH: Aivan, hänet huomioidaan, hän saa kokea hyväksytyksitulemista ihmisenä, huomioiduksi tulemista. Se on hänelle niin voimakas psyykkinen kokemus, että se laukaisee hänessä sellaisen... parantavia voimia, jotka on siis hänessä itsessään... sellainen hyvä olo. Ja saattaa laukasta sitten sen oireiston... että se poistuu, ja sitten koetaan se valtavana ihmeparantumisena.
MT: Sä et usko siihen, että ihmeparanemisissa olis kysymys tommosesta lääketieteellisestä, fysikaalisesta muutoksesta? Se on aina tämmönen psyykkinen ilmiö?
JH:

No tässä mä tukeudun esimerkiksi Matti A. Miettisen tekemään tutkimukseen kun hän tutki Niilo Yli-Vainion kokouksissa 80-luvun alussa tapahtuneita ihmeparantumisia.

Se on erittäin arvokas tutkimus, josta on aivan liian vähän Suomessa puhuttu. Matti A. Miettinen tutkii siinä erittäin runsaan aineiston, ihmisiä. Hän haastattelee heidät ja lääkäri tutkii heidän tapauksensa hyvin tarkasti ja tää kirja sitten on analyysi näistä tutkimustuloksista.

Siellä käy ilmi, että yhtään sellaista parantumista Yli-Vainion kokouksissa ei tapahtunut, jotka voitais määritellä lääketieteellisesti tai luonnontieteellisesti täysin selittämättömiksi ihmeparantumisiksi.

MT: Oli ihminen nyt sitten pelkkää hermosolua tai ei, niin joka tapauksessa hänen psyykensä vaikuttaa hyvin paljon esimerkiksi ruumiin kuntoon. Tahdonvoimalla voi saada ihmeitä aikaan.
JH:

Kyllä. Siis psyyke vaikuttaa uskomattoman voimakkaasti tänne fyysiseen puoleen, ja erilaiset ajatukset, mielialat... niin ne erittäin voimakkaasti vaikuttaa tähän fyysiseen puoleen.

Esimerkiksi jos ihmiselle sanotaan pahasti, hän loukkaantuu siitä, hän muuttuu alakuloiseksi ja masentuu mahdollisesti ja sen seurauksena aivoissa välittäjäaineitten määrät alkaa muuttua ja siitä tulee ihan sellanen fysiologinen uusi tila. Näin se käy.

MT: Eli uskaltaudutko siis ihan julkisesti väittämään, että kun Niilo Yli-Vainio kaatoi ihmisiä, niin siinä ei ihmisiä kaatanut Jumala, vaan Niilo Yli-Vainion karismaattinen persoona, hänen voimansa, jonka hän siirsi toisiin.
JH: Lausumasi käsitys on minun käsitykseni.
MT: Aha.
JH: Mä ymmärrän hyvin sen, että jotkut ihmiset tulkitsee asiat toisin ja haluaa nähdä siinä jonkin selittämättömän jumalallisen, yliluonnollisen vaikutuksen, mutta minä en sitä näe.
MT: Ja sama koskee sitten Nokian herätystä sinun mielestäsi?
JH: No, varmasti näin on.
MT: Ihmeillä ei ole mitään sijaa enää sinun maailmassasi?
JH: Siis mystisiä asioita tapahtuu. Varmaan on edelleen sellaisia esimerkiksi parantumisia ja ihmisten elämässä kokemuksia, jotka meille on edelleen ikään kuin avoimia ja selittämättömiä, mutta en usko, että niissäkään on lopulta sitten kysymys yliluonnollisista asioista, ne on vaan sellasia psykologisia ja fysiologisia tapahtumia, joissa meidän tieto ei vielä riitä niitten selittämiseen.
Tauko: Filmi eräästä Niilo Yli-Vainion herätyskokouksesta.
MT: Jos se kaatajapapin voima ei ole Jumalalta, niin kuin sinä väität, mutta joka tapauksessa se on voima, joka parantaa ihmisiä ja saa heidät tuntemaan itsensä terveemmiksi, niin onko se niin vaarallinen ilmiö, vaikka se olisikin ihmisen kädestä?
JH: En minä pidä sitä vaarallisena. Siis uskonnollisuuteen sisältyy paljon sellasia ilmiöitä, jotka on hyvin positiivisia ihmiselle.
MT: Eheyttäviä suorastaan?
JH: Eheyttäviä, kyllä.
MT: Eli tohtori Koivisto ja Nokian herätysliike niin sinun puolestasi se hyvin mahtuu luterilaisen kirkon sisälle?
JH: No jos minä ajattelen näin että mun pitäis sinne mahtua, niin kyllä mun mielestä toisellekin suuntaa seinät sais olla aika leveällä. Mut Suomessa vois olla joku koko valtakuntaa koskeva tai valtakuntaa kattava uskontoasiain konsultti tai mikä sitten olis... henkilö, joka jollakin tavalla kontrolloisi tätä koko uskonnollisuutta tässä maassa.
MT: Jonkunlainen uskontokansleri tyyliin Jacob Söderman?
JH: Aivan. Musta se olis, siinä olis ideaa.
MT: Eli mitä hän tutkisi? Väärinkäytöksiä?
JH: Nimenomaan, siis uskonnollista painostusta ja kun kuitenkin tällaista esiintyy, että jotkut joutuu uskonnollisen, hengellisen painostuksen kohteeksi ja väärinkäytösten kohteeksi, niin puuttuisi tällaisiin asioihin ja olisi ikään kuin tarkkailemassa. Vois olla että niin jo tieto siitä, että tällainen Suomessa on, niin se vaikuttais siihen että näitä väärinkäytöksiä vähemmän tapahtuisi.
Katuiko epäilevä Tuomas koskaan?
MT: Mitä ihmettä sä oikein olet itse etsimässä? Totuutta, siihenkö sä olet pyrkinyt kaikella tällä?
JH: Kai mä oon sitten ikuinen totuudenetsijä.
MT: Ilman itsesuojeluvaistoa?
JH: Niin.
MT: Eikö olisi ollut fiksumpaa kuitenkin ajatella omassa päässään nämä asiat mutta ei sanoa niitä ääneen?
JH:

No moni on mua näin neuvonut jälkeenpäin, se on jälkiviisautta. En tiedä, toimisinko eri tavalla kuin mitä toimin, jos tietäisin, mitä niin kun mun tekemisistä seuraa. Ehkä silti toimisin samoin.

Mun prosessi oikeestaan lähti liikkeelle siitä, että mä olin huolestunut siitä, että kirkko jotenkin helposti putoaa kelkasta, sen vaikutusvalta ja merkitys tässä yhteiskunnassa alkaa vähentyä, kun se jää liian takapajuiseksi ja liian dogmaattisesti vanhoihin näkemyksiin.

Kun mä varsinkin täällä Tampereella psykologiaa opiskellessani tajusin, kuinka siis yliopistomaailmassa, tiedemaailmassa ihmiset on irtaantuneet todellisesti kirkon näkemyksistä.

MT: Moni ihmetteli, miksi et itse vapaaehtoisesti eronnut pappisvirastasi siinä vaiheessa, kun sinusta tuntui, että olet lakannut uskomasta Jumalaan.
JH:

Niin, sitä on kysytty. Mä olen paljon joutunut tätä miettimään, että oonko mä tehnyt väärin siinä kun en itse pyytänyt eroa.

Mutta mä silloin ajattelin näin, että ne näkemykset, mitkä mä olin omaksunut, ne on niin jotenkin vahvasti perusteltavissa olevia, että ajattelin, että kun tiedemaailmassa, tiedemaailma on täynnä ihmisiä, jotka ajattelee samalla tavalla, niin pakko kirkonkin on hyväksyä, että näinkin voidaan ajatella. Ja on tultava nykyaikaan ja sallittava näin radikaalilla tavalla erilainen ajattelu.

MT: Mutta eikö se ole aika kova vaatimus edellyttää jopa kirkolta sitä, että se hyväksyisi papin, joka ei usko sovitusoppiin, ei usko Jumalan olemassaoloon, ei usko perisyntiin jne.
JH:

Kyllä se on aika paljon vaadittu kirkolta. Ymmärrän hyvin senkin ratkaisun että kirkko veti rajan, että tämän yli ei kuitenkaan voi mennä.

Mut siitä huolimatta mulle oli pettymys se, että se raja tähän vedettiin, koska se merkitsee nyt sitä, että tällaisia ajatuksia kuin mitä mä olen esittänyt — ja mielestäni kuitenkin aika vahvasti tieteellisiin näkemyksiin perustuen — niin tätä ei nyt kirkon sisälle, ainakaan työntekijöille voitu hyväksyä.

MT: Mutta eikö sun mielestä siinä ole vähän kyse samasta kuin että jos Nokian markkinointipäällikkö kulkis pitkin tuolla kenttiä ja kertois että en usko tähän kännykkään mutta ostakaa se silti.
JH:

Niin... ei se sillä lailla sama ole, että meillä kuitenkin kirkko on edustanut koko suomalaista yhteiskuntaa. Kirkon sisällä kirkon työntekijät... piispat... ovat nauttineet siitä kun he ovat saaneet sanoa, että meillä on Suomessa kansan kirkko.

On tavallaan haluttu ilmasta sitä, että melkein koko kansa lukeutuu tähän kirkkoon. Ja on pidetty hyvänä sitä, että meillä on seinät leveällä.

MT: Mutta toisaalta jos historiallisesti ajattelee, niin eihän kirkko nyt ole varsinaisesti tullut tunnetuksi tästä sananvapauden ideologiasta ja filosofiasta vuosisatojen kuluessa.
JH:

Niin... ei se todellakaan siitä ole tullut tunnetuksi. Kyllähän kirkolla on, jos nyt kriittisesti tarkastellaan kirkkoa, mitä minä olen aika vähän tehnyt, niin kyllähän se aika synkkä historia on... siis todella karmee!

Kun lähdetään miekkalähetyksistä ja noitarovioista ja tieteen kahlitsemisista ja siis vallan käytöstä kaiken kaikkiaan... kyllä kirkko on aika törkeällä tavalla kunnostautunut näillä aloilla.

MT: Sä et ole itse halunnut erota kuitenkaan kristillisestä seurakunnasta, siis maksat edelleen kirkollisverosi?
JH: Kyllä.
MT: Miksi ihmeessä?
JH: Mä koen, että Suomessa luterilainen kirkko ja seurakunta on keskeinen, tai yksi hyvin merkittävä osa tätä kulttuuria, ja mä haluan siihen kuulua. En mä halua jotenkin pyristellä väkisin irti sellasesta, mihin mä oon kuulunut ja kaikki ihmiset... siihen kuuluu tää voimakas yhteisöllisyys.
MT: Se on vähän kuin sun sukusi?
JH: Joo, vähän samalla tavalla.
MT: Että sun juuret on joka tapauksessa siellä, etkä halua sitä kieltää.
JH: On, ja kuitenkin mä arvostan monia asioita, mitä kirkkoon, sen sanomaan ja seurakunnan toimintaan sisältyy. Siis seurakunnat tekee monella tavalla arvokasta ja hyvää työtä. Kyllä munkin verorahoja voidaan niihin käyttää.
MT: Kun sä pyrit rehellisyyteen, niin sanopas nyt sitten käsi sydämellä, että onko missään vaiheessa keskellä tätä prosessia tullut mieleen ajatus, että ei olis kannattanut lähteä mukaan tai että olisit katunut ratkaisujasi?
JH: [Huokaus] Kyllä sellaisia vaiheita on tullut.
MT: Niitä epäilyksen hetkiä myös epäilevälle Tuomaalle?
JH: Joillekin mun läheisille tää prosessi on ollut aika vaikea, ja oon joutunut miettimään sitä, että onko tää ollut sen arvoinen... tietyllä tavalla loukkaa ihmisiä, joita en kuitenkaan haluaisi loukata.
MT: Vanhempiasi ja sitä lähipiiriä?
JH: Äiti multa on kuollut, mutta... niin kyllä, lähipiiriä.
MT: Niin heidän on hyvin vaikea ymmärtää sitä, mitä sinussa on tapahtunut?
JH: Ainakin osalle.
MT: Koetko sä että sä olet vahingoittanut näitä lähimpiä ihmisiäsi?
JH: Siis missään tapauksessa mä en oo ketään halunnut loukata, mutta jotkut ovat loukkaantuneet ja kokeneet nämä vahingoittavina. Mä olen hyvin pahoillani siitä, koska minä oon halunnut herättää keskustelua, ja oon sitä mieltä, että erilaisillekin näkemyksille pitää antaa tilaa. Minä hyväksyn sen, että joku uskoo vakaasti Jumalaan ja rakentaa elämänsä sen uskon varaan.
MT: Se ei loukkaa sinua, sinun maailmankuvaasi?
JH: Ei, minusta se on ihan OK ja ihan hyväksyttävä asia.
MT: Ja sitä sä toivoisit sit heiltä myöskin?
JH: Niin, niin toivoisin.
MT: Onko sulla tarve käännyttää muita pois heidän uskostaan tiedeuskoon?
JH: Mä tiedostan tään ongelman, että kyllä siihen tietenkin liittyy tätä vaaraa, että mä sitten jotenkin manipuloin tai yritän tyrkyttää omaa näkemystäni toisille ihmisille, mut mä toivon, että mä en liikaa sellaiseen kuitenkaan sortuisi. Mä yritän muistaa sanoa, että nää on mun käsityksiäni, kun toinen voi ajatella ja saa ajatella eri tavalla.
MT: Ja onko se niin muuten elämässä, että jokaisen on kuitenkin löydettävä se totuus itse, omin voimin?
JH: Niin se on. Siis kukaan ei voi syöttää omaa vakaumustaan, ei uskovakaan ihminen voi syöttää suoraa omaa vakaumustaan toisille... kyllä se jokaisen täytyy itse löytää... prosessoida ne asiat ja päätyä sitten näkemyksiinsä.
Tauko: Kuvia avaruudesta.
MT: Myös tiede on sanotaan viimeisen sadankin vuoden aikana muuttunut valtavasti. On tullut koko aika uutta tietoa, vanhat totuudet ovat väistyneet ja ne on todettu vääriksi. Eikö sua pelota se, että se, mitä sä nyt pidät totuutena tieteen puolella, niin huomenna onkin pelkkää kuvitelmaa?
JH:

Ei se pelota. Mä tiedän, että näin on. Ja voi olla, että kymmenen vuoden päästä joistakin asioista ajattelen toisin kuin mitä tällä hetkellä. Mä hyväksyn tämän tilanteen.

Tällä hetkellä mä rakennan käsityksiäni niitten tietojen varaan, mitkä on saatavilla. Kymmenen vuoden päästä ehkä on tarkempaa ja enemmän tietoa ja sen takia joudun muuttamaan näkemyksiäni. Mä hyväksyn muutoksen.

MT: Kuinka sä siedät sellasta epävarmuutta? Elämistä siinä, ettei koskaan tiedä, että mikä on totuus ja mikä ei?
JH: Ehkä mä en siedä sitä kovin hyvin kun mä oon näinkin radikaaleihin ratkaisuihin päätynyt. Mä olen silti yrittänyt omalla kohdalla jättää ovia auki, että jos jotakin ratkaisevaa uutta näkemystä tulee asioista, niin kuitenkin että oisin valmis sit vielä... että olis kykyä muuttaa tätä näkemystä.
MT: Pappina toimiessasi jouduit varmasti monesti istumaan ihmisten kuolinvuoteenkin äärellä. Kun sä tänä päivänä joutuisit samaan tilanteeseen, niin miten sä lohduttaisit sitä ihmistä, joka lähestyy kuolemaa, ehkä kokee kuolemanpelkoakin?
JH: Tuollaisessa tilanteessa mun mielestä on tärkeää, että ottaa huomioon kuolevan ihmisen oman maailmankuvan, oman maailmankatsomuksen ja hänen uskonsa ja käsityksensä asioista ja siitä käsin tulla siihen tilanteeseen... yrittää ihmisenä olla lähellä ja tukena. Mutta minä en voisi siinä lähteä kauheasti maalailemaan ruusuista tulevaisuutta kuoleman jälkeisenä aiheena.
MT: Eli myös se usko on mennyt?
JH: On se mennyt.
MT: Etkö sä itse koskaan tunne kuolemanpelkoa? Jos elämä on pelkkää materiaa?
JH:

Mulla ei ole kuolemanpelkoa ollut. Mä en voi sanoa, ettenkö pelkäisi sitten joskus, kun kuolema mahdollisesti on lähellä, voi olla että hyvinkin koen... saattaa olla, että koen hyvinkin ahdistavana ja vaikeana oman kuoleman joskus tulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä on jotenkin sinut sen asian kanssa.

Mä tunnustan tään tosiasian, että mun elämään kuuluu se, että mä tuun joskus kuolemaan. Se on luonnollinen päätepiste ja loppu tälle elämälle. Toivottavasti voin silloin sanoa, että pitkän ja mielenkiintoisen ja rikkaan elämän eläneenä oon valmis irtautumaan ja luopumaan tästä.

MT: Eli sä et odota sitä tuonpuoleista vaan sä haluat keskittyä tähän päivään?
JH: Niin. Elämä on tässä, se on nyt.
MT: Mutta kun Jumala ei sua kanna, niin kukas sua sitten nyt kantaa?
JH: Mua kantaa lähimmäiset, läheiset ihmiset, ja mua kantaa elämä itse. Varmaan aika suuri viisaus on noiden idän uskontojen edustajilla, filosofioilla, jotka sanoo, että tässä elämässä on opittava näkemään myös pienten asioitten arvo. Ehkä se on just sitä, että arjen keskellä kuitenkin se itse arki ja sen eläminen niin se on arvokasta.

Huomautettakoon, että en välttämättä yhdy Jorma Hietamäen kaikkiin näkemyksiin, vaikka paljon löysinkin tästä omieni kaltaisia tuumauksia.

 

Transkriptio Vihreä Rouva 10.3.2001
Tekstiä on hieman hiottu JH:n toiveiden mukaan 2006.

Etusivu > Usko | Sähköposti
2001-03-10 — 2006-12-07