Willie Morris [wiki ]

"Haluamme ostaa tontin," tämä perheenisä sanoi nauraen. "Kuten kiinteistöalalla on tapana sanoa, haluamme ostaa tontin."

Hänen huumorintajunsa muistutti paljon omaani; minäkään en ole harvinainen vieras hautausmailla. Jo lapsuudesta asti ne ovat herättäneet minussa - eivät pahoja aavistuksia - vaan jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja nyt vanhemmiten merkillistä, selittämätöntä hentomielisyyttä. Menen koirani Peten kanssa hautausmaille saadakseni tuntea, että sukupolvien vaihtumisessa on jonkinlaista jatkuvuutta. William Faulkner on kirjoittanut: "Elämän tarkoitus on valmistaa meitä olemaan kauan aikaa kuolleena."

Hautausmaalla en koskaan tunne itseäni yksinäiseksi. Siellä voi erinomaisesti seurata vuodenaikojen hidasta vaihtumista, aistia manan majoille menneiden ihmisten murheet ja tuskan, syyllisyyden ja surun. Tuon yliluonnollisen hiljaisuuden keskellä saattaa melkein kuulla menneisyydestä kumpuavia ääniä.

Erityisesti pidän pikkukaupunkien hautausmaista, jonne lapset tulevat retkelle ja leikkimään, kuten itsekin teimme kasvuikäisinä - vaeltamaan hautakivien keskelle, kauas aikuisten näköpiiristä, tutkailemaan kuoleman salaperäisyyttä ja vääjäämättömyyttä. Meillä oli tapana katsella hautajaisia kaukaa kunnioittavan hiljaisina, ja uskonkin, että juuri tuolloin minua alkoi askarruttaa, ei niinkään itse kuolema kuin kuoleman ja elämän välinen omalaatuinen yhteys - ja elämän salaisuudet, pelot ja yllätykset.

Yhtä kiehtovia hautausmaita löytyi muualtakin. Niiden menneisyyden patinaa sävytti hillityn lämpimästi nykyhetki. Aivan koulurakennuksemme vieressäkin sijaitsi kalmisto. Minulla oli tapana katsella, miten lapset leikkivät välitunnilla hautojen keskellä. Myöhemmin huomasin, että sinne oli haudattu mies ja nainen rinnakkain aivan samanlaisten kivien alle. Vaimon hautakivessä luki: "Lepää rauhassa." Miehen hautakivessä oli: "Sanat ovat täällä turhia."

Ja kaukaa kukkuloilta olen löytänyt syrjäisen hautausmaan, jonka useita hautakiviä koristavat valokuvat. Jotkut niistä ovat lähes sata vuotta vanhoja. Naiset ovat pyhäpuvuissaan ja miehet haalareissaan. Näistä valokuvista voi lukea köyhien lyhyitä elämäkertoja.

 
Kulkuni suuntautuu erään tyttösen pikkuruiselle haudalle. Tämä tyttö eli vuodesta 1914 vuoteen 1919. Hautakiven päällä on pieni karitsa ja kivessä ovat sanat: "Lupauksen nuppu kukki hänessä kauneimmillaan." Ketään muita sukulaisia ei ole haudattu lähettyville, joten täällä tämä lapsukainen lepää maaseudun syrjäisessä kalmistossa, niin hylättynä ja yksinäisenä, että sitä on vaikea kestää.

 
Kerran yksinäisenä, tuulisena iltapäivänä istuin minä, keski-ikäinen pieni mies, keski-ikäisen koirani kanssa auringon laikuttamalla hautausmaalla tuijottamassa uusia vainajiaan odottavaa, asuttamatonta kirkkomaata. Mietin sitä, miten kukin sukupolvi elää omassa eristyneisyydessään omien huoltensa keskellä. Intohimot, tappiot, voitot, uhraukset, nimet ja päivämäärät sekä kasvot kuuluvat kullekin sukupolvelle sen omana aikanaan, sillä paljon tuosta kaikesta vaipuu pian unhoon. Mutta vaikka paljon meneekin heidän mukanaan, paljon jää silti jäljelle. Sitten mietin ihmisolennon kohtaloa tällä pikkuriikkisellä planeetalla maailmankaikkeuden äärellä. Me emme tiedä, mistä olemme tulleet, miksi olemme täällä ja mihin joudumme kuoltuamme. Siitä huolimatta me pystymme nauramaan, itkemään, tuntemaan ja rakastamaan.

"Riittää, että rakkautta on ollut", kirjoitti Thornton Wilder. "Kaikki nuo rakkauden sykäykset palaavat takaisin siihen rakkauteen, joka ne on synnyttänyt. Ei tarvita edes mitään muistuttamaan meitä tuosta rakkaudesta. On näet olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja niitä yhdistää toisiinsa rakkauden silta, ainoa mikä on jäänyt jäljelle, ainoa, millä on merkitystä."